Written in stars

Yhtä lämpimänä kevätpäivänä kuin tänään on mukavaa ja hyvä syy nukkua ulkona, kun aurinko paistaa pilvettömältä, siniseltä taivaalta sun kasvoja vasten. Siihen lepotuoliin on mukava käpertyä kera lämpimän huovan, sillä tuuli viilentää auringosta huolimatta, vaikka olisit pukeutunut kokomustaan taas jälleen kerran. Siinä auingon alla, keskellä päivää on myös hyvä nukkua väsymystä ja univelkaa pois. Niinhän mä teinkin.

Unessa ei ollut päivä muttei yökään, ei ollut aamu muttei iltakaan. Se oli jotain niitä kaikkia ja niiden väliltä, jotain sellaista, mille ei ole keksitty nimeä tai sanaa. Siinä unessa mä juoksin paljain jaloin metsässä komea sarvipäinen kauris herra vierelläni. Me jahdattiin tähteä vai oliko se sittenkin pieni valo, joka kiisi meidän edellä metsän läpi aukealle tumman mullan peittämälle pellolle. Me pysähdyttiin pellon reunaan, minä ja sarvipää. Meitä oli vain kaksi.

Mä kävelin keskelle peltoa, tunsin mullan koko ajan jalkapohjieni ja kantapäitteni alla. Varpaat etsivät lämpöä viileässä illassa, vaikkei ollut edes kylmä vaan lämmin. Sen pienen valopilkun tai tähden ansiosta mä näin, että sarvipää vahti mua metsän reunalta kuin jokin olisi voinut yhtäkkiä hyökätä meidän kummankin kimppuun kesken kaiken. Sen jälkeen ehdin nähdä ja kuulla vain räpyttelevät, mustat, valkoiset, harmaat siivet. Heräsin.