Me istuttiin yhdessä meiän talon portailla vappupäivän iltana. Sulla oli kädessäsi pullo simaa, niin oli mullakin. Kuin merirosvot me juotiin suoraan pullojemme suusta sitä simaa ja naurettiin, että tääkö on meidän rommia. Oltiin kuitenkin samaa mieltä siitä, että mielummin pullo itsetehtyä simaa kuin tunkkasta merirosvojen litkua. Hapankorppuja meillä ei ollut, koska ne me oltiin jo syöty pari tuntia sitten loppuun. Se harmitti meitä, mutta jotenkin me selvittiin ilman meidän ilta-korppuja.
Kun aurinko alkoi laskea, sä nappasit mun käden omaasi. Seuraavassa sekunnissa sä jo kiskaisit mut hellästi ylös. Rappusilla istuminen sai riittää sun mielestä, olin samaa mieltä kanssasi. Sä johdatit mut metsän läpi ja puron yli vievää silkaa pitkin ja niityn reunaa juosten mun perheen saunamökille. Me ei suinkaan istuttu mökin rappusille vaan pienen lammen äärelle laiturille. Mutta kädestä sä et päästänyt irti vaan pidit tiukasti kiinni. Enkä mä edes halunnut sun irrottavan otettasi musta.
Kuunneltiin sammakkojen kurnutusta siinä, jossain rääkyi lokki ja raakkuipa korppikin. Muuten oli rauhallista toukokuun ensimmäisenä päivänä, kun me istuttiin laiturilla puiden alla. Etkä sä päästänyt mun kädestä irti koko sinä iltana etkä edes yöllä tai koko seuraavana päivänä, jona me kaivettiin valokuva-albumit esiin ja naurettiin. Mua hävetti, kun halusit välttämättä nähdä vanhoja kotivideoita, joissa kolme tai neljä vuotias minä höpisi kummallisuuksia. Senkään jälkeen sä et kääntynyt mua vastaan.
Liian pian kuitenkin tuli aika, jolloin tajusin, ettei mikään ollutkaan totta vaan pelkkää harhakuvaa. Kuvajainen lammen tyynessä pinnassa ei ollutkaan totta. Sua ei koskaan ollutkaan, oli vain minä ja yksinäisyys. Silti tuntui oudolta ajatella, etten mä koskaan kiivennytkään sun kanssa vuorten yli ruusutarhaan, jonne kellään muulla ei ollut avainta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti