It's a late goodbye, such a late goodbye

Joka aamu, joka päivä, joka ilta, joka yö, en saa joitakin ajatuksia pois mielestäni. En ole saanut sitten kahdeksannen luokan: Luovuttaa vai taistellako vastaan loppuun asti, vaikka lopputulos on melkein sama? Sattuu, kipu muuttu pahemmaksi, mitä kauemmin hengitän. Henkistä kipua pahempaa ei löydy, fyysistä voi oppia kestämään, mutta henkinen on sitten vaikeampi ellei mahdoton. Sitä yrittää hymyillen tuudittaa itsensä uneen, vaikka sydän samaan aikaan itkisi verta lattialle, seinille, kattoon, iholle, sisällesi, kaikkialle.

Mä en tiedä haluanko jatkaa vai en, en tiedä enää mistään mitään. Samaan aikaan päässä piilee kaksi vaihtoehtoa: luovuttaa tai jatkaa. Ensimmäinen olisi helppo, se ei vaatisi paljoa. Jälkimmäinen taasen vaatisi kaiken mahdollisen, mitä elämässä voi olla ja mitä ihmisellä voi olla luonteesta lähtien. Elämä testaa meitä joka päivä, karsii heikkoja pois ja jättää vahvat kitumaan. Karu totuus, mitä en halua hyväksyä. Ei ole reilua, että toisilla on lupa elää pidempään kuin toisilla. Se on itsekkyyden huippua, kusipäisyyttä, vituttavaa. Kaikkien pitäisi olla tasa-arvoisia, kaikilla pitäisi olla samat oikeudet. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus nähdä, että maailmassa pystyy selviämään, kun tietää, miten korttinsa pelaisi.

Mutta mikä minä olen arvostelemaan elämää ja sen tapaa testata meitä joka sekunti, minuutti, päivä, viikko, kuukausi, vuosi, koko elämämme? Olenhan vain yksi niistä, joita testataan koko ajan, jotta nähtäisiin, milloin en enää yksinkertaisesti jaksa. Yhdestä asiasta olen kuitenkin vielä varma: en aio alistua, en aio luovuttaa, en aio kaatua nousematta enää ylös. Aion elää elämäni omilla ehdoillani, omilla säännöilläni realismin puissa. Aion kannustaa muita samaan enkä aio vihata tai tuomita näitä, jos nämä eivät pysty minua kuuntelemaan tai halua sitä. Jos he vihaavat minua sen takia, en aio vihata heitä, vaikka he satuttaisivat minua. En halua pahentaa heidän oloaan, vaikka haluan, että he sanovat suoraan, jos vihaavat minua eivätkä halua kuulla sanojani.

Surua en aio poistaa enkä harkitse edes voittavani sitä. Annan sen muistuttaa siitä, kuinka mikään ei ole helppoa ja kuinka asioita täytyy tavoitella itse, jos haluaa edes jonkinlaisia tuloksia. Viis siitä, mitä muut ajattelevat sinusta, kunhan olet oma itsesi. Ihmiset on tehty erilaisiksi ja niin sen pitää olla. Jokaisen täytyy vain yrittää uskaltaa olla oma itsensä. Haluan olla oma itseni, aion olla oma itseni. En halua piilotella tunteitani tai ajatuksiani, mutta yritän oppia ilmaisemaan niitä niin etteivät ne satuta muita, vaikka se ei ole helppoa. Haluan myös sitten joskus tulevaisuudessa sanoa eläneeni elämäni niin kuin sen pitikin mennä ja olla ylpeä siitä, etten luovuttanut kesken kaiken.

And we keep driving into the night, it's a late goodbye.