I'm killing every second 'til it saves my soul

Mun pitäis lukea hissaa, päntätä keskiaikaa, antiikkia, renesanssia, maailmansotia ja ties mitä muut kuuden kirjan etukansista takakansiin. Ei jaksa, ei kiinnosta. Ahdistaa, tekee mieli levätä. Oon kökkiny kotona siitä lähtien, kun lähdin perjantaina koulusta. Ei, en mennyt äidinkielen kokeeseen tänään vaan teen sen seuraavassa uusintakokeessa, koska en saanut aikaiseksi luettua Tuntematonta sotilasta etukannesta takakanteen vielä. Huitelen jossain kymmenen ja kahdenkymmenen sivun välissä, en tiedä.

Tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä ja että kaikki on niin kaukana. Ystävät, tulevaisuus, huominen, vapaus. Sitten ne on kuitenkin ihan lähellä ja tavoitettavissa, jotkut jopa pelottavan lähellä (tarkoitan nyt tulevaisuutta ja huomista). Musta tuntuu myös, että oon ollu pääni sisällä todella syvällinen tänä vuonna ja ristiriitainen. Oon turhautunu useaan otteeseen, mutta myös nauranut ja itkenyt. Tunteet on pitäny oikein kunnon juhlat tänä vuonna, mitäköhän ne loppuvuodeksi keksii?

Nyt sitä pohditaan, oliko tässäkään tekstissä mitään järkeä. Ehkä, ehkä ei. Ainakin enkun kirjoitukset meni paremmin kuin oletin ja nappaan luultavasti ainakin toisen niistä arvosanoista, mitä odotinkin itseltäni pitkän enkun suhteen. Saa nähdä, mikä on lopullinen lopputulos. Oon jo nyt yllättänyt itteni positiivisesti, mutta saa nähdä yllätänkö itseni uudestaan positiivisesti perjantaina.

Every day is a chance to change the story

Tänään on se päivä, kun päätin, että nyt on sen aika. Aika avautua ja olla ristiriidassa itsensä kanssa sekunnista toiseen, olla oma itsensä ja ennen kaikkea, olla ihminen. Tämä on minun kirjeeni teille.

Sitä miettii joka päivä elämässään olemassa oloaan ja sen merkitystä. Uuden vuoden tullessa ja vanhan väistyessä joulukuun kolmantenakymmenenä ensimmäisenä päivänä lupaan itselleni aina eläväni tämän vuoden niin kuin se olisi viimeiseni. Koskaan ei voi tietää mitä sekunnin päästä tapahtuu. Milloin vuosien varrella rakennettu ruuduista, risteistä, hertoista ja padoista koostuva korttitalo luhistuu kasaksi musteisia paperiliuskoja tai veistetty, ylväs, siivilleen nouseva, kivinen merikotka kasaksi teräväkärkisiä muruja ja tomua, joka pakkautuu keuhkoihin aiheuttaen lopulta kirvelevän vuosien janon.

Muistan, kuinka vielä muutama vuosi sitten tavoittelin täydellisyyttä. Halusin olla täydellinen, halusin hio'a itseni sileämmäksi kuin veden silottama kivi tai vasta lakattu tammipöytä. Täydellisyydestä tuli pakkomielle. Sen myötä palasin koulusta kotiin useammin sanattomana, tunteettomana. Yhtäkkiä tuntui siltä, että kaikki tuttu ja turvallinen oli kaikonnut ympäriltä ja ettei mistään löytynyt pikaista parannuskeinoa sen hetkiseen olotilaan, joka hallitsi mieltä päivästä toiseen. Alennuin ja ahdistuin niin, että päivän aikana piilotetut tunteet ja ajatukset purkautuivat lopulta joko kiukkuna viattomia kohtaan tai itkuna peiton alla yöllä, kun olisi pitänyt yrittää nukkua, jotta jaksaisi seuraavana päivänä uudestaan saman rumban kuin niinä edellisinä päivinä, jotka olivat alkaneet jo mennä sekaisin päässäni. Maanantaista tuli torstai, torstaista edellinen keskiviikko, edellisestä keskiviikosta seuraava sunnuntai. Kalenteri muuttui ymmärrettävästä ymmärtämättömäksi.

Melkein annoin periksi, melkein annoin sen voittaa itseni. Kun meinasin lopulta viimeinkin luovuttaa todettuani, ettei minulla ole muuta pakokeinoa tästä maailmasta ja elämästä tajusin, ettei luovuttaminen ole vaihtoehto. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan jaksoin nousta uudelleen ja luvata itselleni epävarmasti, että kaikki muuttuu vielä, jos niin oikeasti haluan. Se auttoi. Täydellisyyden tavoittelu alkoi pikku hiljaa jäädä, aloin nauttia pienistä asioista enemmän, jolloin aloin myös näkemään ja arvostamaan asioita eri tavalla kuin aiemmin. Löysin ystäviä, joille olen kiitollinen loppu elämäni ajan siitä, että aloin viimeinkin tuntea kuuluvani ehkä sittenkin tähän maailmaan ja elämään, vaikka ilman mitään suurempaa merkitystä.

Vieläkin tulee hetkiä, jolloin tunnen itseni heikoksi enkä näe missään mitään järkeä tai syytä enää jatkaa. Tällaisina hetkinä yritän ensimmäiseksi karkoittaa ajatukset jonnekin muualle niistä asioista, jotka ovat ajaneet minut siihen tilaan. Yleensä varmin tapa on miettiä kahta henkilöä, jotka ovat kummatkin samaan aikaan niin lähellä, että pystyn kuulemaan heidän äänensä mielessäni, kuin kaukana, etten pysty kertomaan heille, kuinka paljon he merkitsevät minulle. Toista heistä en enää ikinä näe tässä ja nyt, mutta toisen näen lähes päivittäin muistuttamassa, että voin vielä taistella, jos vain itse sitä haluan. Pystyn pakenemaan todellisuutta heidän avullaan hetkeksi, usein pakokeinoiksi osoittautuvat myös varmimmin musiikki ja kirjoittaminen.

Omien kokemusten ja oman näkökulman perusteella kuuntelen muita silloin, kun he kuuntelevaa osapuolta tarvitsevat ja yritän myös puhua heille, vaikka olen puhujana surkea. Lauseiden muodostaminen sanoista ei ole helpoin tehtävä, joka meille on annettu kannettavaksi. Lisää haastetta tuo oma luonne, johon itseni kohdalla kuuluu niin temperamenttia kuin ristiriitaisia ajatuksia ja mielipiteitä. Tuntuu siltä, että mitä enemmän puhun, sitä enemmän kohtaan itseni, nykyisyyden ja menneisyyden kasvotusten. Voiko yhdestä asiasta olla samaan aikaan montaa eri mieltä? Voiko ihminen kumartaa samaan aikaan, kun seisoo suorassa liikahtamatta ja alentumatta? Ilmeisesti voi.

Ihminen voi olla ristiriidassa itsensä kanssa. Ihminen voi samaan aikaan olla niin itsekäs kuin muista ja näiden tunteista välittävä persoona. Voimme pitää jotain samaan aikaan negatiivisena kuin positiivisena. Voimme olla välittämättä jostain samaan aikaan, kun oikeasti välitämme. Itkeä, juosta, nauraa ja huutaa voi samaan aikaan, vaikka epämiellyttävää ja vaikeaa se onkin. Ei ole mahdotonta olla rauhallinen samaan aikaan, kun paniikin pyörremyrsky kasvaa ja kasvaa.

Vaikka olisi kuinka vaikeaa tai ristiriidassa itsensä kanssa, voi aina taistella vastaan. Jokaisen tulee vain löytää ne omat keinonsa, joilla ongelmia voi paeta ja voittaa. Arvet muistuttavat meitä joka päivä, mutta niiden kanssa voi oppia jatkamaan eteenpäin niin pitkälle kuin vain pystyy ja ehtii elämässään. Elämä opettaa meille monia asioita, se auttaa meitä arvostamaan ja ymmärtämään eri asioita eri näkökulmista. Se tarjoaa meille monia asioita, joiden avulla muodostamme omat mielipiteemme ja luomme oman elämämme. Ihminen itse kontrolloi omaa elämäänsä ja saattaa jopa samalla pitää monien muiden asioiden kohtaloa käsissään. Harkitsemalla ja omat ratkaisumme päättämällä vaikutamme elämään ja ympäristöömme joka päivä, se taitaa olla meidän tarkoituksemme, jos sellaista meillä edes on. Meillä on joka päivä mahdollisuus muutta tarinaa.

Ihminen voi samaan aikaan tuntea itsensä niin heikoksi kuin vahvaksi, mutta totuus on se, että olemme kumpaakin. Meillä on omat negatiiviset ja positiiviset puolemme, kaikella maailmassa on. Kun opimme tuntemaan ne, voimme oppia tuntemaan pahimman vihollisemme: itsemme. Nyt viimeistään ymmärrän, mitä sanonta "pidä ystäväsi lähellä, mutta vihollisesi vielä lähempänä" tarkoittaa.