Written in stars

Yhtä lämpimänä kevätpäivänä kuin tänään on mukavaa ja hyvä syy nukkua ulkona, kun aurinko paistaa pilvettömältä, siniseltä taivaalta sun kasvoja vasten. Siihen lepotuoliin on mukava käpertyä kera lämpimän huovan, sillä tuuli viilentää auringosta huolimatta, vaikka olisit pukeutunut kokomustaan taas jälleen kerran. Siinä auingon alla, keskellä päivää on myös hyvä nukkua väsymystä ja univelkaa pois. Niinhän mä teinkin.

Unessa ei ollut päivä muttei yökään, ei ollut aamu muttei iltakaan. Se oli jotain niitä kaikkia ja niiden väliltä, jotain sellaista, mille ei ole keksitty nimeä tai sanaa. Siinä unessa mä juoksin paljain jaloin metsässä komea sarvipäinen kauris herra vierelläni. Me jahdattiin tähteä vai oliko se sittenkin pieni valo, joka kiisi meidän edellä metsän läpi aukealle tumman mullan peittämälle pellolle. Me pysähdyttiin pellon reunaan, minä ja sarvipää. Meitä oli vain kaksi.

Mä kävelin keskelle peltoa, tunsin mullan koko ajan jalkapohjieni ja kantapäitteni alla. Varpaat etsivät lämpöä viileässä illassa, vaikkei ollut edes kylmä vaan lämmin. Sen pienen valopilkun tai tähden ansiosta mä näin, että sarvipää vahti mua metsän reunalta kuin jokin olisi voinut yhtäkkiä hyökätä meidän kummankin kimppuun kesken kaiken. Sen jälkeen ehdin nähdä ja kuulla vain räpyttelevät, mustat, valkoiset, harmaat siivet. Heräsin.

Everything that kills me makes feel alive

Myönnän nykyään olevani pessimisti. Yritän kyllä oppia edes hieman optimismia, ei ole kivaa ajatella aina pessimistisesti. Toisaalta en haluaisi olla optimistikaan. Realisti kuulostaa kaikista parhaimmalta niistä kolmesta vaihtoehdosta. Yritän myös olla parempi ihminen, mutta se ei ole yhtään sen helpompaa kuin olla realisti tai optimisti pessimistin sijaan. Onkohan silti kukaan tässä maailmassa parempi ihminen kuin joku toinen? Siihen tuskin löytyy vastausta, sillä jokainen tuntee joskus jonkun toisen olevan parempi kuin itse. Itse tosin tunnen niin jatkuvasti, pidän itseäni turhimpana ihmisenä maailmassa.

Huomenna meidän luokka lentää Göteborgiin, ja kyllä, Ruotsiin. En ole ollut kauhean optimistinen matkan suhteen, jotkut tietävätkin miksi. Syytä en ala tässä jakamaan, ne tietävät, jotka tietävät ja se saa luvan riittää tällä kertaa. Aina ei tarvitse tietää kaikkea, sen olen myös itse oppinut, vaikka sitä onkin hyvin vaikea muistaa välillä. Ihminen ei vain pysty olemaan täydellinen. Joka tapauksessa tänään olen jopa odottanut matkaa innolla, vaikka onnistuinkin lentämään ponin selästä ja melkein vetämään olkapääni sijoilta. Naksumaan sen kyllä sain ja oikein urakalla.

Palaillaan seuraavan kerran joskus keskiviikon jälkeen, kunhan vain saan innostusta kirjoitella tännekin. Nyt kuitenkin täytyy jatkaa pakkaamista, että saan tuon laukun suljettua vielä tämän illan aikana. Voi olla, että päädyn vain nukkumaan Maailmanmestarit 2011 -paidassani Ruotsissa, en ehkä viitsikään kiusata sen maan kansalaisia.