And we keep driving into the night

Vuodet kuluvat nopeasti, yhtäkkiä sitä täytetään kahdeksantoista, vaikka vain hetki sitten sitä vasta synnyttiin. Sitä nopeammin menee yksi vuosi, kun aletaan harjoitella autolla ajamista ja sitten se kortti onkin jo kädessä. Sekavat tunteet ja vapaus myllertävät mielessä samaan aikaan, kun kohtaan peurajoukon silmästä silmään. Onneksi nelijalkaiset tuttuakin tutummat ystävät pysyvät sillä pellon puolella eivätkä astu sen kummemmin auton ajovaloihin, kun mutka vaihtuu jo suoraksi.

I'm killing every second 'til it saves my soul

Mun pitäis lukea hissaa, päntätä keskiaikaa, antiikkia, renesanssia, maailmansotia ja ties mitä muut kuuden kirjan etukansista takakansiin. Ei jaksa, ei kiinnosta. Ahdistaa, tekee mieli levätä. Oon kökkiny kotona siitä lähtien, kun lähdin perjantaina koulusta. Ei, en mennyt äidinkielen kokeeseen tänään vaan teen sen seuraavassa uusintakokeessa, koska en saanut aikaiseksi luettua Tuntematonta sotilasta etukannesta takakanteen vielä. Huitelen jossain kymmenen ja kahdenkymmenen sivun välissä, en tiedä.

Tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä ja että kaikki on niin kaukana. Ystävät, tulevaisuus, huominen, vapaus. Sitten ne on kuitenkin ihan lähellä ja tavoitettavissa, jotkut jopa pelottavan lähellä (tarkoitan nyt tulevaisuutta ja huomista). Musta tuntuu myös, että oon ollu pääni sisällä todella syvällinen tänä vuonna ja ristiriitainen. Oon turhautunu useaan otteeseen, mutta myös nauranut ja itkenyt. Tunteet on pitäny oikein kunnon juhlat tänä vuonna, mitäköhän ne loppuvuodeksi keksii?

Nyt sitä pohditaan, oliko tässäkään tekstissä mitään järkeä. Ehkä, ehkä ei. Ainakin enkun kirjoitukset meni paremmin kuin oletin ja nappaan luultavasti ainakin toisen niistä arvosanoista, mitä odotinkin itseltäni pitkän enkun suhteen. Saa nähdä, mikä on lopullinen lopputulos. Oon jo nyt yllättänyt itteni positiivisesti, mutta saa nähdä yllätänkö itseni uudestaan positiivisesti perjantaina.

Every day is a chance to change the story

Tänään on se päivä, kun päätin, että nyt on sen aika. Aika avautua ja olla ristiriidassa itsensä kanssa sekunnista toiseen, olla oma itsensä ja ennen kaikkea, olla ihminen. Tämä on minun kirjeeni teille.

Sitä miettii joka päivä elämässään olemassa oloaan ja sen merkitystä. Uuden vuoden tullessa ja vanhan väistyessä joulukuun kolmantenakymmenenä ensimmäisenä päivänä lupaan itselleni aina eläväni tämän vuoden niin kuin se olisi viimeiseni. Koskaan ei voi tietää mitä sekunnin päästä tapahtuu. Milloin vuosien varrella rakennettu ruuduista, risteistä, hertoista ja padoista koostuva korttitalo luhistuu kasaksi musteisia paperiliuskoja tai veistetty, ylväs, siivilleen nouseva, kivinen merikotka kasaksi teräväkärkisiä muruja ja tomua, joka pakkautuu keuhkoihin aiheuttaen lopulta kirvelevän vuosien janon.

Muistan, kuinka vielä muutama vuosi sitten tavoittelin täydellisyyttä. Halusin olla täydellinen, halusin hio'a itseni sileämmäksi kuin veden silottama kivi tai vasta lakattu tammipöytä. Täydellisyydestä tuli pakkomielle. Sen myötä palasin koulusta kotiin useammin sanattomana, tunteettomana. Yhtäkkiä tuntui siltä, että kaikki tuttu ja turvallinen oli kaikonnut ympäriltä ja ettei mistään löytynyt pikaista parannuskeinoa sen hetkiseen olotilaan, joka hallitsi mieltä päivästä toiseen. Alennuin ja ahdistuin niin, että päivän aikana piilotetut tunteet ja ajatukset purkautuivat lopulta joko kiukkuna viattomia kohtaan tai itkuna peiton alla yöllä, kun olisi pitänyt yrittää nukkua, jotta jaksaisi seuraavana päivänä uudestaan saman rumban kuin niinä edellisinä päivinä, jotka olivat alkaneet jo mennä sekaisin päässäni. Maanantaista tuli torstai, torstaista edellinen keskiviikko, edellisestä keskiviikosta seuraava sunnuntai. Kalenteri muuttui ymmärrettävästä ymmärtämättömäksi.

Melkein annoin periksi, melkein annoin sen voittaa itseni. Kun meinasin lopulta viimeinkin luovuttaa todettuani, ettei minulla ole muuta pakokeinoa tästä maailmasta ja elämästä tajusin, ettei luovuttaminen ole vaihtoehto. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan jaksoin nousta uudelleen ja luvata itselleni epävarmasti, että kaikki muuttuu vielä, jos niin oikeasti haluan. Se auttoi. Täydellisyyden tavoittelu alkoi pikku hiljaa jäädä, aloin nauttia pienistä asioista enemmän, jolloin aloin myös näkemään ja arvostamaan asioita eri tavalla kuin aiemmin. Löysin ystäviä, joille olen kiitollinen loppu elämäni ajan siitä, että aloin viimeinkin tuntea kuuluvani ehkä sittenkin tähän maailmaan ja elämään, vaikka ilman mitään suurempaa merkitystä.

Vieläkin tulee hetkiä, jolloin tunnen itseni heikoksi enkä näe missään mitään järkeä tai syytä enää jatkaa. Tällaisina hetkinä yritän ensimmäiseksi karkoittaa ajatukset jonnekin muualle niistä asioista, jotka ovat ajaneet minut siihen tilaan. Yleensä varmin tapa on miettiä kahta henkilöä, jotka ovat kummatkin samaan aikaan niin lähellä, että pystyn kuulemaan heidän äänensä mielessäni, kuin kaukana, etten pysty kertomaan heille, kuinka paljon he merkitsevät minulle. Toista heistä en enää ikinä näe tässä ja nyt, mutta toisen näen lähes päivittäin muistuttamassa, että voin vielä taistella, jos vain itse sitä haluan. Pystyn pakenemaan todellisuutta heidän avullaan hetkeksi, usein pakokeinoiksi osoittautuvat myös varmimmin musiikki ja kirjoittaminen.

Omien kokemusten ja oman näkökulman perusteella kuuntelen muita silloin, kun he kuuntelevaa osapuolta tarvitsevat ja yritän myös puhua heille, vaikka olen puhujana surkea. Lauseiden muodostaminen sanoista ei ole helpoin tehtävä, joka meille on annettu kannettavaksi. Lisää haastetta tuo oma luonne, johon itseni kohdalla kuuluu niin temperamenttia kuin ristiriitaisia ajatuksia ja mielipiteitä. Tuntuu siltä, että mitä enemmän puhun, sitä enemmän kohtaan itseni, nykyisyyden ja menneisyyden kasvotusten. Voiko yhdestä asiasta olla samaan aikaan montaa eri mieltä? Voiko ihminen kumartaa samaan aikaan, kun seisoo suorassa liikahtamatta ja alentumatta? Ilmeisesti voi.

Ihminen voi olla ristiriidassa itsensä kanssa. Ihminen voi samaan aikaan olla niin itsekäs kuin muista ja näiden tunteista välittävä persoona. Voimme pitää jotain samaan aikaan negatiivisena kuin positiivisena. Voimme olla välittämättä jostain samaan aikaan, kun oikeasti välitämme. Itkeä, juosta, nauraa ja huutaa voi samaan aikaan, vaikka epämiellyttävää ja vaikeaa se onkin. Ei ole mahdotonta olla rauhallinen samaan aikaan, kun paniikin pyörremyrsky kasvaa ja kasvaa.

Vaikka olisi kuinka vaikeaa tai ristiriidassa itsensä kanssa, voi aina taistella vastaan. Jokaisen tulee vain löytää ne omat keinonsa, joilla ongelmia voi paeta ja voittaa. Arvet muistuttavat meitä joka päivä, mutta niiden kanssa voi oppia jatkamaan eteenpäin niin pitkälle kuin vain pystyy ja ehtii elämässään. Elämä opettaa meille monia asioita, se auttaa meitä arvostamaan ja ymmärtämään eri asioita eri näkökulmista. Se tarjoaa meille monia asioita, joiden avulla muodostamme omat mielipiteemme ja luomme oman elämämme. Ihminen itse kontrolloi omaa elämäänsä ja saattaa jopa samalla pitää monien muiden asioiden kohtaloa käsissään. Harkitsemalla ja omat ratkaisumme päättämällä vaikutamme elämään ja ympäristöömme joka päivä, se taitaa olla meidän tarkoituksemme, jos sellaista meillä edes on. Meillä on joka päivä mahdollisuus muutta tarinaa.

Ihminen voi samaan aikaan tuntea itsensä niin heikoksi kuin vahvaksi, mutta totuus on se, että olemme kumpaakin. Meillä on omat negatiiviset ja positiiviset puolemme, kaikella maailmassa on. Kun opimme tuntemaan ne, voimme oppia tuntemaan pahimman vihollisemme: itsemme. Nyt viimeistään ymmärrän, mitä sanonta "pidä ystäväsi lähellä, mutta vihollisesi vielä lähempänä" tarkoittaa.

It's a late goodbye, such a late goodbye

Joka aamu, joka päivä, joka ilta, joka yö, en saa joitakin ajatuksia pois mielestäni. En ole saanut sitten kahdeksannen luokan: Luovuttaa vai taistellako vastaan loppuun asti, vaikka lopputulos on melkein sama? Sattuu, kipu muuttu pahemmaksi, mitä kauemmin hengitän. Henkistä kipua pahempaa ei löydy, fyysistä voi oppia kestämään, mutta henkinen on sitten vaikeampi ellei mahdoton. Sitä yrittää hymyillen tuudittaa itsensä uneen, vaikka sydän samaan aikaan itkisi verta lattialle, seinille, kattoon, iholle, sisällesi, kaikkialle.

Mä en tiedä haluanko jatkaa vai en, en tiedä enää mistään mitään. Samaan aikaan päässä piilee kaksi vaihtoehtoa: luovuttaa tai jatkaa. Ensimmäinen olisi helppo, se ei vaatisi paljoa. Jälkimmäinen taasen vaatisi kaiken mahdollisen, mitä elämässä voi olla ja mitä ihmisellä voi olla luonteesta lähtien. Elämä testaa meitä joka päivä, karsii heikkoja pois ja jättää vahvat kitumaan. Karu totuus, mitä en halua hyväksyä. Ei ole reilua, että toisilla on lupa elää pidempään kuin toisilla. Se on itsekkyyden huippua, kusipäisyyttä, vituttavaa. Kaikkien pitäisi olla tasa-arvoisia, kaikilla pitäisi olla samat oikeudet. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus nähdä, että maailmassa pystyy selviämään, kun tietää, miten korttinsa pelaisi.

Mutta mikä minä olen arvostelemaan elämää ja sen tapaa testata meitä joka sekunti, minuutti, päivä, viikko, kuukausi, vuosi, koko elämämme? Olenhan vain yksi niistä, joita testataan koko ajan, jotta nähtäisiin, milloin en enää yksinkertaisesti jaksa. Yhdestä asiasta olen kuitenkin vielä varma: en aio alistua, en aio luovuttaa, en aio kaatua nousematta enää ylös. Aion elää elämäni omilla ehdoillani, omilla säännöilläni realismin puissa. Aion kannustaa muita samaan enkä aio vihata tai tuomita näitä, jos nämä eivät pysty minua kuuntelemaan tai halua sitä. Jos he vihaavat minua sen takia, en aio vihata heitä, vaikka he satuttaisivat minua. En halua pahentaa heidän oloaan, vaikka haluan, että he sanovat suoraan, jos vihaavat minua eivätkä halua kuulla sanojani.

Surua en aio poistaa enkä harkitse edes voittavani sitä. Annan sen muistuttaa siitä, kuinka mikään ei ole helppoa ja kuinka asioita täytyy tavoitella itse, jos haluaa edes jonkinlaisia tuloksia. Viis siitä, mitä muut ajattelevat sinusta, kunhan olet oma itsesi. Ihmiset on tehty erilaisiksi ja niin sen pitää olla. Jokaisen täytyy vain yrittää uskaltaa olla oma itsensä. Haluan olla oma itseni, aion olla oma itseni. En halua piilotella tunteitani tai ajatuksiani, mutta yritän oppia ilmaisemaan niitä niin etteivät ne satuta muita, vaikka se ei ole helppoa. Haluan myös sitten joskus tulevaisuudessa sanoa eläneeni elämäni niin kuin sen pitikin mennä ja olla ylpeä siitä, etten luovuttanut kesken kaiken.

And we keep driving into the night, it's a late goodbye.

Can you hear me, I know I'm just a wishper

 Jäämeren laineet niin kutsuvan kauniit, kun piikkinsä jalkapohjiin iskee, herää tyttö jäänsinisilmäinen lokkien kaukaisten kirkunaan. Ympärillä kohoavat vuoret, tunturit kohti vaaleansinistä, muutaman pilven verhoamaa taivasta kurkottavat. Jossain noiden vuoristojen serkut, rajan toisella puolen, ovat saaneet nimikseen Saana ja Malla. Ja kuinka putoukset nuo, vuorten rinteiltä laskeutuvat, talven lumia sulaneita jokiin ja puroihin laskevat. Kaarnasulkainen merikotka suuntaa kohti mannerta, jättää taakseen meren kaukaisen ja sylin tumman, vaarallisen.

We found something better

Me istuttiin yhdessä meiän talon portailla vappupäivän iltana. Sulla oli kädessäsi pullo simaa, niin oli mullakin. Kuin merirosvot me juotiin suoraan pullojemme suusta sitä simaa ja naurettiin, että tääkö on meidän rommia. Oltiin kuitenkin samaa mieltä siitä, että mielummin pullo itsetehtyä simaa kuin tunkkasta merirosvojen litkua. Hapankorppuja meillä ei ollut, koska ne me oltiin jo syöty pari tuntia sitten loppuun. Se harmitti meitä, mutta jotenkin me selvittiin ilman meidän ilta-korppuja.

Kun aurinko alkoi laskea, sä nappasit mun käden omaasi. Seuraavassa sekunnissa sä jo kiskaisit mut hellästi ylös. Rappusilla istuminen sai riittää sun mielestä, olin samaa mieltä kanssasi. Sä johdatit mut metsän läpi ja puron yli vievää silkaa pitkin ja niityn reunaa juosten mun perheen saunamökille. Me ei suinkaan istuttu mökin rappusille vaan pienen lammen äärelle laiturille. Mutta kädestä sä et päästänyt irti vaan pidit tiukasti kiinni. Enkä mä edes halunnut sun irrottavan otettasi musta.

Kuunneltiin sammakkojen kurnutusta siinä, jossain rääkyi lokki ja raakkuipa korppikin. Muuten oli rauhallista toukokuun ensimmäisenä päivänä, kun me istuttiin laiturilla puiden alla. Etkä sä päästänyt mun kädestä irti koko sinä iltana etkä edes yöllä tai koko seuraavana päivänä, jona me kaivettiin valokuva-albumit esiin ja naurettiin. Mua hävetti, kun halusit välttämättä nähdä vanhoja kotivideoita, joissa kolme tai neljä vuotias minä höpisi kummallisuuksia. Senkään jälkeen sä et kääntynyt mua vastaan.

Liian pian kuitenkin tuli aika, jolloin tajusin, ettei mikään ollutkaan totta vaan pelkkää harhakuvaa. Kuvajainen lammen tyynessä pinnassa ei ollutkaan totta. Sua ei koskaan ollutkaan, oli vain minä ja yksinäisyys. Silti tuntui oudolta ajatella, etten mä koskaan kiivennytkään sun kanssa vuorten yli ruusutarhaan, jonne kellään muulla ei ollut avainta.

Written in stars

Yhtä lämpimänä kevätpäivänä kuin tänään on mukavaa ja hyvä syy nukkua ulkona, kun aurinko paistaa pilvettömältä, siniseltä taivaalta sun kasvoja vasten. Siihen lepotuoliin on mukava käpertyä kera lämpimän huovan, sillä tuuli viilentää auringosta huolimatta, vaikka olisit pukeutunut kokomustaan taas jälleen kerran. Siinä auingon alla, keskellä päivää on myös hyvä nukkua väsymystä ja univelkaa pois. Niinhän mä teinkin.

Unessa ei ollut päivä muttei yökään, ei ollut aamu muttei iltakaan. Se oli jotain niitä kaikkia ja niiden väliltä, jotain sellaista, mille ei ole keksitty nimeä tai sanaa. Siinä unessa mä juoksin paljain jaloin metsässä komea sarvipäinen kauris herra vierelläni. Me jahdattiin tähteä vai oliko se sittenkin pieni valo, joka kiisi meidän edellä metsän läpi aukealle tumman mullan peittämälle pellolle. Me pysähdyttiin pellon reunaan, minä ja sarvipää. Meitä oli vain kaksi.

Mä kävelin keskelle peltoa, tunsin mullan koko ajan jalkapohjieni ja kantapäitteni alla. Varpaat etsivät lämpöä viileässä illassa, vaikkei ollut edes kylmä vaan lämmin. Sen pienen valopilkun tai tähden ansiosta mä näin, että sarvipää vahti mua metsän reunalta kuin jokin olisi voinut yhtäkkiä hyökätä meidän kummankin kimppuun kesken kaiken. Sen jälkeen ehdin nähdä ja kuulla vain räpyttelevät, mustat, valkoiset, harmaat siivet. Heräsin.